2. helmikuuta 2015

Oman jaksamisen rajoilla

Viime vuosi oli mulle suoraan sanottuna ihan helvetin rankka. Jokaista elämän osa-aluetta tuntui vallitsevan ylisuorittaminen ja sen seurauksena pohjaton ahdistus ja paha olo. Tottakai vuoteen mahtui tolkuttomasti hyvääkin, mutta näin jälkeenpäin katsottuna sitä menoa lähinnä kauhistelee. Tuntui se todella pahalta jo silloinkin, mutta kun on syvällä suorituslimbossa, siihen ei tunnu olevan muuta ratkaisua, kuin puskea täysillä kaiken pahan olon läpi. Vaikka koko maailma painaisi harteilla.
Mitä nämä niin ahdistavat asiat sitten 24-vuotiaan ihmisen elämässä voivat edes olla?


Ehkä ensimmäinen murheenkryyni oli, kun ajaiduin puolivahingossa taloyhtiömme hallituksen puheenjohtajaksi kesken putkiremontti suunnittelun. No, mikään ei tietenkään tapahdu vahingossa, vaan jos moiseen tehtävään suostuu, niin sitä kirjaimellisesti saa mitä tilaa. Pienen taloyhtiön ihmissuhde koukerot vetivät vertoja jopa Salkkareiden juonenkäänteille ja keski-ikäisten remppamiesten sun muiden ukkeleiden keskellä oli "tyttösen" auktoriteetti hieman hakusassa. Ei sillä, hoidin hommia hyvin niin kauan kuin jaksoin, mutta loppuajan uupumus näkyi jo työn laadussa. Kyllä, työtä se oli. Sain ja lähettelin kymmeniä sähköposteja päivässä ja aina sydän syrjällääni odotin milloin jostain suunnasta tulee haukut. Osallistuin moniin kokouksiin esimerkiksi keskellä päivää, jonka ansiosta koulunkäynti kärsi ja otin selvää vaikka mistä remppamaailman koukeroista. Jos lähdi parin päivän lomalle Tallinnaan, podin huonoa omaatuntoa siitä, etten ollut talolla vartioimassa asioita.

Tein valokuvauskeikkoja, sillä tietenkin rahaa oli jostain saatava kun laskutkin kasaantuivat. Välillä purskahdin itkuun kesken päivän, mutta sain itseni skarpattua itseni seuraavaa suoritusta varten.

Syksyllä aloitin yliopisto-opinnot, vaikka ammattikoulu oli vielä vähän kesken. Ajattelin, että kyllä sitä neljä kuukautta jaksaa käydä kahdessa paikassa samaan aikaan ja valmistella lopputyötä. Tämän seuraksena musta tuntui, etten ollut missään edes 80% läsnä, vaan kaikki kouluun liittyvä, josta ennen nautin suuresti, piti vain saada tehtyä jotenkuten alta pois.

Sama päti ystäviin, parisuhteesta puhumattakaan. Energiaa ei jäänyt tärkeimpien ihmissuhteiden ylläpitoon ja, koska suu oli niin turta koko päivän puhelimessa puhumisesta ja asioiden hoitamisesta en jaksanut edes kunnolla kertoa kuulumisiani. Eihän mulle kuulunut muuta kuin "sitä samaa taloyhtiöpaskaa ja stressiä." En tainnut liioin edes jaksaa kuunnella muiden kuulumisia, saatika olla tukena. Onneksi mun ystävät ymmärsivät mitä oli meneillään ja pyysivätkin moneen otteeseen hiljentämään tahtia.

Kotona kaikki purkaantui. Olin pahantuulinen ja äksy. En kestänyt, ettei mies ollut käynyt kaupassa tai tiskannut tiskejä. Pitikö mun kaiken kukkuraksi vielä tehdä nekin? Kotona olemisestakin tuli suorittamista, kun yritin jotenkin olla olematta hermoraunio, sillä tottakai tiesin ettei mulla ollut oikeutta purkaa pahaa oloani toiseen. Tunsin huonoa omaatuntoa siitä, että olin huono vaimo ja koska olin aina poissa, vihainen tai en paikalla ollessakaan läsnä, alkoi Khaledkin voida huonosti joka pahensi tilannetta ennestään. Tottakai asioissa on aina monia puolia enkä mä yksin ollut mitenkään vastuussa toisen voinnista, mutta kaksi huonovointista ihmistä yhdessä pienessä kaksiossa johti siihen, että vietin mieluummin aikaa ulkona, kuin kotona. Muutin hetkeksi aikaa äidin luokse. Niin oli parasta.

En todellakaan ehtinyt tehdä asioita joista nautin, kuten esimerkiksi matkustamista, bloggailusta tai illanistujaisten järkkäämistä. Jos vahingossa teinkin, niin tuli sellainen olo, että nyt pitäisi olla tekemässä jotain tärkeämpää ja omat tarpeet menivät aina muiden sotkujen edelle. En edes uskaltanut ostaa kuntosalikorttia, sillä ajattelin, että jos en ehdikkään käydä niin siinähän on loistavasti taas yksi stressin aihe lisää. Loppuun palaminen oli lähellä. Siltä ainakin tuntui.

Joulukuussa kuitenkin tuli mitta täyteen. Taloyhtiöhorrorille oli tehtävä stop, vaikka jotenkin ylivastuullisena ajattelin, että kaikki sortuu jos en ole hoitamassa. Että se sitten mun vika jos kaikki menee päin helvettiä, koska lähdin. Pelokkaana, mutta päätöksestä varmana irtisanouduin puheenjohtaja tehtävistä ja suuri painolasti vierähti sydämmeltä. Valehtelematta tuntui, että elämä alkoi silloin uudestaan. Oli tyhmää edes ajatella, että kaikki olisi kiinni minusta sillä eihän kukaan ole todellakaan korvaamaton.

Mulla oli ensimmäisen kerran koko vuonna sellaisia päiviä, että oli tylsää. Ei ollut koulua, eikä opinnäytteen tekemistä. Kävelin pitkin äitini kämppää ja paukuttelin seiniä. Tuntui syylliseltä olla tekemättä mitään, vaikka koko vuoden olisin antanut mitä vain tälläisestä päivästä.  Koulustakin valmistuin onnenkyyneleet kasvoilla, tajuamatta miten olin saanut sen rusikoinut läpi. Päätettiin Khaledin kanssa etsiä uusi koti, sillä edes ajatus palaamisesta vanhaan ahdisti. Löydettiinkin täydellinen koti, ja rentouttavien joululomien jälkeen päästiin muuttamaan.

Vihdoin elämä tuntuu asettuvan pikkuhiljaa sellaiseksi, kuin sen pitääkin. Huomaan vielä stressaantuvani herkästi pienistäkin asioista, mutta yritän sen antaa ottamatta liikaa valtaa. Toisaalta koko viime vuosi oli älytön kasvun paikka ja opin itsestäni ihmisenä paljon niin positiivisessa, kuin negatiivisessakin mielessä.

Vaikeuksien edessä ei kannata heti luovuttaa, muttei todellakaan kannata puskea omaa mielenterveyttä äärirajoille.

Tosi harva asia on oikeasti sen arvoista.

-Dora

Ps. En oikein tiennyt millä tällaisen postauksen voi kuvittaa, niin tossa tollainen "katse valoisanpaan tulevaisuuteen" henkinen otos viime vuoden alusta :D

6 kommenttia:

  1. Anonyymi3/2/15 08:08

    Parin vuoden takainen burn out palasi elävästi mieleen. Hienoa, että sanouduit irti myrkyttävästä tehtävästä. Aurinkoa päiviisi ja paljon voimia! Muista antaa itsellesi aikaa toipumiseen. Tsempit. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hassua, kun aina ennen on kuullut burn outista puhuttavan, mutta koskaan ei ajatellut että se omalle kohdalle voisi tulle. Jotenkin aina ajattelee, että kyllä mä jaksan ja eihän tässä mitään. Kiitos kommentista ja tsemppiä sinnekin suuntaan <3 :)

      Poista
  2. Hui miten rankan kuuloinen vuosi! Olen ollut vähän samankaltaisessa tilanteessa kun opiskelin ja tein paljon töitä samalla ja lopulta olin niin kuitti että töiden jälkeen vain itkin koko illan kotona. Onneksi sitten hieman sairastuin, sillä otin töistä sairaslomaa ja katkesi koko kierre ennen kuin ehti menemään vielä hullummaksi. Ainakin tuli opittua että itsestä ja omasta jaksamisesta oikeasti pitää huolehtia.:)
    T: uusi lukija joka on eksynyt tänne Boatsin kuvien perässä.:D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Omasta itsestä pitää oikeasti ensisijaisesti pitää huolta, koska jos oma terveys menee, niin eihän pysty kunnolla tekemään tai huolehtimaan mistään muustakaan. Kiitos kommentista, surullista kuinka yleistä tämä on, mutta ihan lohduttavaa tietää etten todellakaan ole ainoa. Kiva kun eksyit! Minä ja Boats kiitetään :-DD

      Poista