30. tammikuuta 2015

Piirtämisestä, kärsivällisyydestä ja siitä, kuinka jokainen voi oppia

Olen aina luokitellut itseni Ö-luokan piirtäjäksi. Siis sellaiseksi, jolla ei todellakaan riitä taitoa ja kärsivällisyyttä tuhertaa yhden työn parissa puolta päivää ja vaikka mielessä olisi minkälainen visio tahansa, ei sitä koskaan saa paperille. Ehkä johtuen siitä, että ennen kun pääsin opiskelemaan Kuvataidekasvatusta, ainoa koskaan harjoittama kuvataiteellinen asia oli valokuvaaminen. Valokuva on mun mieslestä loistava väline kärsimättömälle henkilölle, sillä kuvahan on yleensä lähes heti valmis.
Siinähän sitten oltiin vähän jännän äärellä, no ollaan kylä vieläkin, kun ensimmäiset piirrustuskurssit alkoivat. Valitsin kurssit sen mukaan, mikä eniten on oman mukavuusalueen ulkopuolella, eli kaikki piirtämiseen vähänkin liittyvä. Alemmuuskompleksi oli vähintään taattu, sillä samoilla kursseilla on myös todella harjaantuneita ja taidokkaita piirtäjiä. 
Ensimmäisen käsivarapiirrustustunnin aluksui opettaja ilmoitti, että "täällä ei sitten olla tekemässä mitään taidetta, vaan harjoittelemassa havainnointia". Tuo lausadus oli mulle suorastaan ahaa-elämys, eli töistä ei ollut tarkoituskaan tulla mitään Louvreenkin kelpaavia mestariteoksia. Huh.
Tunnilla numero yksi piirrettiin lähes seisemän tuntia kenkää. Joo, kyllä. Tämä oli jotain mitä en tosiaan olisi ikinä uskonut tapahtuvan. Mä, piirtämässä seitsemän tuntia kenkää, hiilellä. Hermot meinasi kyrvähtää useaan otteeseen, mutta onneksi lopputulos oli voittoisa. Mittasuhteet kohdillaan ja kenkä vastasi suurinpiirtein todellisuutta. Olin häpeilemättä ylpeä itsestäni. Olinhan piirtänyt kengän!!!
Seuraavalla tunnilla piti sitten piirtää oma vartalo ylhäältä alaspäin, istuma-asennossa. En aluksi hahmottanut ollenkaan miten moinen olisi edes mahdollista, mutta opettaja käski keskittymään siihen "mitä näen, en mitä kuvittelen näkeväni". Okei, kuulostaa vähän joltain hihhulijutulta, mutta tästä syntyi ahaa-elämys numero kaksi ja viivoja alkoi pikkuhiljaa syntymään paperille. Kiertelin myös katselemassa muiden toita ja kerrankin en kokenut syvää häpeää omasta työstäni, vaan katselin miten muut olivat ratkaisseet tietyt ongelmat ja opin myös heiltä. 
Tämän myötä tajusin, että kyllä mäkin osaan. Ja jos mä osaan niin kuka tahansa osaa jos vain antaa tekemiselle aikaa ja mahdollisuuden. Ei kannata ottaa itesään ja tekemisiään liian vakavasti vaan lähinnä nauttia tekemisen ja oppimisen ilosta, oli lopputulos millainen tahansa. Itsekriittisyys on myös hyvä asia, mutta jos se estää tekemästä jotain mitä oikeasti haluaisi, ei siinä ole järkeä. 
Koska ihan oikeasti, eihän kukaan ole mikään Seppo syntyessään. 
Ei edes Seppo (ennen kastajaisia). 
He he he. 

-Dora

2 kommenttia:

  1. Anonyymi2/2/15 12:30

    VITSI TÄÄ ON MAHTAVA BLOGI

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hei kiitos kommentista!! Päivän ehdoton piristys, ku ehdin jo miettiä että tuleeko tästä sittenkään mitään! Ironista sanoa tälläistä tän postauksen kommenttiboxissa :'D kiitos xx

      Poista