13. huhtikuuta 2014

Elämäni kirja

Vuosi sitten tähän aikaan jouduin työttömäksi, mulla oli lonkka revähtänyt ja tunsin oloni muutenkin äärimmäisen yksinäiseksi. Ajatuksia oli ihan liikaa ja tuntui siltä, että niitä on pakko saada kirjoitettua johonki. Huomasin kaipaavani vanhoja kunnon päiväkirja aikoja. Mulla ja päiväkirjoilla on kuulkaas aika pitkä historia...

Ensimmäisen päiväkirjani sain joskus kolmannella luokalla ja vaikka se sillon oli erilaista kuin 16-vuotiaana, niin kaava oli kuitenkin aika sama. Sinnehän siis kirjotettiin aina ihanista ja inhottavista pojista, parhaista kavereista ja vihamiehistä, lisämausteena oli ärsyttävä perhe, joka ei ymmärtänyt eikä ikinä antanut tehdä mitään kivaa.
Päiväkirjoihin kirjottelu tais sitten loppuu joskus ylä-asteen jälkeen ja sen jälkeen yritin elvyttää vanhaa tapaa aina kun lähin reissuun, mutta se ei oikeen ikinä onnistunut. Jaksoin kirjottaa vaan muutamia hassuja kertoja ja kotiinpalattuani en edes muistanut koko vihkosta.

Tällä kertaa tunne oli kuitenkin ihan erilainen. Tajusin oikeesti tarvitsevani jotain, jotain todella kaunista mihin voisin kirjottaa omia ajatuksiani. Muistan kun käytiin Demin kanssa Akateemisessa kirjakaupassa, koska siellä oli huhujen mukaan paras valikoima. Huhut pitivät paikkansa, sillä löysin sieltä kauneimman vihon, jonka oon ikinä nähnyt. Nahkaa. Ruskea. Kaunis kun mikä ja söpö "lukkokin". 40 euron hintalappu ei tosin ollut yhtään niin söpö.
Omat ja Demin vakuuttelut siitä, että se on saatava, koska vihon kauneushan ja hintahan vaan inspiroi vielä enemmän kirjottamaan, sai mut lopulta kiikuttaman sen kassalle. Päivääkään ei oo muuten kaduttanut.
Tähän päiväkirjaan oon kirjottanut useimmiten silloin kun on ahdistanut kaikkein eniten, mutta myös silloin kun oon meinannut pakahtua onnesta. Syy miksi tästä piti tehdä kokonainen postaus on yksinkertainen, oon viimeisen vuoden aikana kokenut niin suuria muutoksia, että tiedän tämän päiväkirjan merkitsevän minulle paljon vielä 20 vuodenkin päästä. 
Se on täynnä suuria ajatuksia & haaveita, aivan liian ankaria itsesyytöksiä, ahdistusta & itkua, syvällistä itsetutkiskelua, oivalluksia, itsensä rakastamista & kuuntelemista, anteeksiantoa, rohkeutta, luopumista ja täydellistä rehellisyyttä. 
Mulla tulee haikea, itkuinen ja ihan voittaja-fiilis kun katsonkin sitä tällä hetkellä. Kiitos. En tiedä mitä muutakaan sanoa. 

Oon oppinut todella paljon viimesen vuoden aikana. Tuun toivottavasti oppimaan vähintään yhtä paljon seuraavan vuoden aikana, sen näkee sit. Sen kuitenkin tiedän, että tuun hankkimaan taas uuden päiväkirjan. En ehkä ihan yhtä kaunista (ja kallista), mutta ei se haittaa.

Ihanaa sunnuntaita kaikille. Älkää antako harmauden lannistaa. Minä koitan myös totella omia neuvojani.

Rakkaudella, Arez

5 kommenttia:

  1. Ihana Arez <3 Kirjoitat niin kauniisti. Tulee melkein mieleen Paulo Coelho.
    Kiitos blogistanne! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihana Maijupa! Omasta mielestäni Paulo Coelho kirjottaa paljon kauniimmalla tavalla, mutta se että sulle tulee mun kirjotuksista kyseinen herra mieleen, niin enhän mä voi olla kuin erittäinerittäin otettu ja kiittää. Kaunis kiitos. <3 Ihanaa kevättä!

      Poista
  2. Oi mä niin tiedän mistä sä puhut! Mulla oli joku vanha rikkinäinen vihko mitä pidin päiväkirjana, mutta ajan myötä en kirjotellut juuri koskaan just sen ulkonäön ja kaiken epämukavuuden takia... Ostin ihanan valkopaperisen päiväkirjan johon kirjoitan erilaisilla käsialoilla ja annan luovuuden tulla! Mutta mä yks juttu, en uskalla kirjottaa kaikista syvempiä salaisuuksia tai jotain ajatuksia, koska pelkään jonkun lukevan ne asiat. Haluaisin kertoa ne asiat Lydialle, päiväkirjalleni siis, mutta pelottaa... Ehkä en niiden asioiden kanssa oo niin sujut niin sit jotenki häpeän tai se tuntuu väärältä...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä sen vihon vaan pitää olla kutsuva, ei siitä pääse yli eikä ympäri! Muista ihana, että mitä tahansa tunnetkin, niin siinä ei oo mitään syytä häpeään. Ne on niitä sun fiiliksiä ja ne on täysin okei. Toivottavasti pääset peloistasi sen verran irti, että voisit kirjoittaa vaikkapa juurikin niistä päiväkirjallesi. Meillä ihmisillä on tosi usein tapana odottaa pahinta, eli just esim. toi että pelkää jonkun lukevan ne asiat, vaikka todellisuus onkin yleensä jotain ihan muuta kun antaa sille vaan tilaa olla. Kyllä sä varmasti vielä joku päivä uskallat kirjoittaa niitä syvempiäkin juttuja. Tsemppiä! :)

      Poista
  3. Ihanaihanaihana teijan blogi! Ja ihania kuvia!

    VastaaPoista